Tänä aamuna olen lopen kyllästynyt jäämään aina kakkoseksi. Tiedän, ettei koskaan tulisi käyttää sanoja aina tai ei koskaan, kun määrittelee kumppaninsa tekoja. Meillä se kuitenkin on todellisuutta - olen aina jälkimmäinen, toinen tai viimeinen - en koskaan ykkösprioriteetti. Jos jääkaapissa on enää muutama desi maitoa, niistä tehdään miehen proteiinipirtelö, ei minun. Minä teen sen sitten veteen. Jos molemmilla olisi samana viikonloppuna jotain menoa, se on mies, joka lähtee, ja minä jään hoitamaan eläimet. Se, jonka on luovuttava tai uhrauduttava, olen minä, poikkeuksetta ja joka kerta. Jään kakkoseksi nettipornolle, ja jään kakkoseksi miehen siskoille, ja minun perheeni joulunvietto jää kakkoseksi ikuiselle ja tuskaisalla perheaterialle hänen sukunsa kera, ja kakkoseksi jäävät minun tarpeeni, toiveeni ja unelmani. Joka vitun ikinen kerta, joka asiassa, pienessä ja suuressa.

Yritän ihan tosissani miettiä, koska mieheni olisi asettanut minut etusijalle, enkä muista yhtä ainoaa kertaa.

Tänä aamuna olen erityisen katkera. Vihainen. En edes yksinomaan vihainen miehelleni, vaan vihainen itselleni siitä, että minä olen kasvattanut itseni antamaan, olen kertonut itselleni, että vahvalla on varaa antaa omastaan, viisaalla on varaa taipua. Olen kouluttanut mieheni avuttomaksi, olen omalla kompetenssillani aiheuttanut sen, että hän ei koe minun tarvitsevan yhtään mitään. Minä en tarvitse lepoa, en apua, en neuvoja, en mitään, koska minä pärjään aina. En voi edes syyttää miestäni tästä, vaan syytän itseäni.

Minusta ei ole vaatimaan sellaista, mitä en aivan välttämättä tarvitse. Olen kasvattanut itseni riippumattomaksi, olen huolellisesti tehnyt itsestäni omillani pärjäävän. Ei sellainen ihminen tarvitse lomaa, lepoa, apua, huolenpitoa tai hellyyttä.

Omasta syystäni, omasta suuresta syystäni, minä olen niin vitun kaikkivoipa.