Ennen niin juoksevat aamut ovat muuttuneet tahmeammiksi. Tämä aamu oli suorastaan kiinteä, lusikalla purkista kaivettavaa tahdasta.

Kun herätyskello soi, ensimmäinen ajatukseni oli: "Ei saatana." 

Sytytin valoja, laitoin kahvin tippumaan, heitin ykkösryhmän pihalle aamuvahtiin. Join kirkasvalolampun ääressä ensimmäisen kupillisen. Mietin, mihin helvettiin minun iloni on kadonnut. Se, kun ilahtuu lempikahvikupin painosta etusormikoukussa, tai jää katsomaan, kuinka jokin selittämätön ilmavirta soittelee hämähäkinseittiä. Tai se, kun kumisaappaat maiskahtavat mutaisella pellolla, ja se ääni alkaa naurattaa. Mihin se ilo on kadonnut, ja miksi? Ja miksi minä en ole huomannut ajoissa, että se on katoamassa?

Päivät ovat jo pitkään olleet laskuhumalaa, jonka horjuttamana vain odottaa kaatumista uneen ja seuraavan päivän pahanmakuista aamua. Kyllähän minä, jumalauta, osaan elää - olen riippunut tokiolaisen salaklubin katosta hamppuköysissä; olen seisonut rinkka selässä syvällä erämaassa ja katsonut karhua silmiin; olen tunkeutunut myrskyltä suojaan vesiputouksen takana olevaan luolaan ja tehnyt tulen. Olen viettänyt viikkokausia puutarhassani, hoitanut kasveja, polttanut risuja, haravoinut lehtiä, tehnyt polttopuita, nauttinut yksinkertaisesta työstä, pienistä asioista, hiljaisuudesta. Elämisen syvä tyydytys ja onni on ollut minun, ja se on ollut riippumatonta kaikesta ulkoisesta, ja olen kuvitellut, että onnellisuus on syntymälahja, mieleni laki.

Minä olen mennyt rikki, olen epäkunnossa. En ole edes pudonnut mistään, kukaan ei ole rikkonut minua, mitään pahaa ei ole tapahtunut. Olen traumoista ja kliinisestä masennuksesta vapaa, elämäni puitteet vastaavat suuria unelmiani, ja resurssini ovat hieman, mutta ei kovin paljoa enemmän kuin riittävät.

Koen voimakasta syyllisyyttä tyytymättömyydestäni. Läheiseni sairastuvat, menettävät, eroavat, riippuvat oman jaksamisensa rajoilla, ja minä istun terveellä perseelläni keskellä toimivaa elämääni ja murjotan.

Ja muistelen niitä aamuja, jotka olivat tahmeita oikealla tavalla.