Tänä aamuna olen lopen kyllästynyt jäämään aina kakkoseksi. Tiedän, ettei koskaan tulisi käyttää sanoja aina tai ei koskaan, kun määrittelee kumppaninsa tekoja. Meillä se kuitenkin on todellisuutta - olen aina jälkimmäinen, toinen tai viimeinen - en koskaan ykkösprioriteetti. Jos jääkaapissa on enää muutama desi maitoa, niistä tehdään miehen proteiinipirtelö, ei minun. Minä teen sen sitten veteen. Jos molemmilla olisi samana viikonloppuna jotain menoa, se on mies, joka lähtee, ja minä jään hoitamaan eläimet. Se, jonka on luovuttava tai uhrauduttava, olen minä, poikkeuksetta ja joka kerta. Jään kakkoseksi nettipornolle, ja jään kakkoseksi miehen siskoille, ja minun perheeni joulunvietto jää kakkoseksi ikuiselle ja tuskaisalla perheaterialle hänen sukunsa kera, ja kakkoseksi jäävät minun tarpeeni, toiveeni ja unelmani. Joka vitun ikinen kerta, joka asiassa, pienessä ja suuressa.

Yritän ihan tosissani miettiä, koska mieheni olisi asettanut minut etusijalle, enkä muista yhtä ainoaa kertaa.

Tänä aamuna olen erityisen katkera. Vihainen. En edes yksinomaan vihainen miehelleni, vaan vihainen itselleni siitä, että minä olen kasvattanut itseni antamaan, olen kertonut itselleni, että vahvalla on varaa antaa omastaan, viisaalla on varaa taipua. Olen kouluttanut mieheni avuttomaksi, olen omalla kompetenssillani aiheuttanut sen, että hän ei koe minun tarvitsevan yhtään mitään. Minä en tarvitse lepoa, en apua, en neuvoja, en mitään, koska minä pärjään aina. En voi edes syyttää miestäni tästä, vaan syytän itseäni.

Minusta ei ole vaatimaan sellaista, mitä en aivan välttämättä tarvitse. Olen kasvattanut itseni riippumattomaksi, olen huolellisesti tehnyt itsestäni omillani pärjäävän. Ei sellainen ihminen tarvitse lomaa, lepoa, apua, huolenpitoa tai hellyyttä.

Omasta syystäni, omasta suuresta syystäni, minä olen niin vitun kaikkivoipa.

 

 

 

 

Kysymyksiä, joita en ymmärrä. En ymmärrä niiden sisältöä, enkä ymmärrä niiden kysymistä.

"Mikset sinä halua lapsia?"

Tämä on kysymys, johon odotetaan vastausta, joka kertoisi kysyjälle, että vastaaja on viallinen, kehittymätön tai sairas. Nyt minä vastaan: en halua lapsia, enkä ole erityisen vimmaisesti haluamatta. Asia on minulle yhdentekevä, se ei ole koskaan kuulunut luonnollisena osana siihen valtavaan valinnanmahdollisuuksien joukkoon, jonka koen minulla olleen ja olevan. Ei lasta voi tehdä haluamatta, eikä lasta voi alkaa haluta päättämällä niin. Lasten haluaminen tai haluamattomuus ei ole asia, mitä edes pitäisi yrittää muuttaa. Se vain on. Joudun jatkuvasti tämän asian kanssa vastakkain, vaikka se ei ole minulle merkityksellinen. Joillekin se tuntuu olevan, jopa merkityksellisin kaikista, ja heidän mielestään sen tulisi olla sitä kaikille.

"Inhoatko sinä lapsia?"

Tämä on kysymys, jonka loukkaavuus on omaa luokkaansa, etenkin pyrähtäessään ilmoille minut tuntevan ihmisen huulilta. Miksi inhoaisin ihmisiä heidän ikänsä perusteella, kun en tee sitä rodun, kansallisuuden, vakaumuksen, varallisuuden tai minkään muunkaan sellaisen perusteella? Lapset eivät ole mikään homogeeninen joukko, vaan he ovat elämänsä alussa olevia ihmisiä, sellaisenaan arvokkaita olentoja, avuttomuudessaan suojeltavia, suojattomuudessaan rakastettavia. Osa varhaiseen ikäkauteen liittyvistä asioista aiheuttaa minussa vastenmielisyyttä, mutta eivät nuo pienet ihmiset itse. Joka ikisen hädässä olevan pienen ihmisolennon puolesta antaisin epäröimättä henkeni.

"Olethan sinä itsekin ollut lapsi."

Tämä on outo ja tarpeeton toteamus, jolla on tuomitsevan kysyvä luonne. En ymmärrä, mitä sillä yritetään sanoa. En viihtynyt lasten seurassa edes silloin, kun olin itse lapsi. En ymmärtänyt, miten joululahjaksi saamallani vauvanukella olisi tarkoitus leikkiä. En koskaan ollut mukana hoitamassa pikkusiskoani, odotin vain, että hän kasvaa riittävän isoksi kävelläkseen, puhuakseen. Kotileikit olivat minulle aivan hepreaa - en voinut mitenkään käsittää, miksi kukaan haluaisi leikkiä isiä ja äitiä, kokkaamista ja vauvanhoitoa, kun voisi leikkiä Tarzania tai maailmanympärimatkaa. Opin varhain arvostamaan omaa tilaani ja rauhaani. Ihmettelin, kun aikuiset yrittivät saada minua hakemaan naapurin tyttöä leikkimään, jotta minun ei tarvitsisi olla yksin. Minähän halusin olla yksin, se oli riemukas valinta, ei syrjinnän tai sulkeutuneisuuden aiheuttama pakko.

"Eikö sinusta tunnu pahalta, ettei mitään jää jäljelle?"

Kun minä kuolen, minusta ei enää tunnu pahalta mikään. Maailma jo huutaa taakkansa alla. En ole koskaan kokenut tarvetta siirtää osaa itsestäni eteenpäin, jatkaa sukuani. Voin jättää jälkeeni osan minua itseäni, kirjoittaa vaikka kirjan tai maalata taulun, jos alan kokea tarvetta säilyä kuolemani jälkeen. Lapsi on oma persoonansa ja ihmisensä, ei hän ole pala vanhemmistaan. Olen pian lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä, enkä ole koskaan tuntenut mitään biologista, primitiivistä tarvetta saada lasta.

"Etkö halua kokea äitiyttä?"

Olen nähnyt läheltä sen suunnattoman onnen ja täyttymyksen, kun ystäväni ovat saaneet lapsensa, ja se on ihana asia. Uskon, että sitä rakkautta, jota tuntee lastaan kohtaan, ei ylitä mikään. Sitä ei voi ymmärtää, ellei ole omia lapsia. Vanhempieni lapsena koen sen rakkauden, jota he minua kohtaan tuntevat. He antavat kaiken, mitä heillä on. He luopuvat kaikesta, mitä heillä on. He uhraavat kaiken, mitä heillä on, jos minä sitä tarvitsen. Minun onneni on heidän onnensa, minun tuskani heidän tuskaansa. Sen jälkeen, kun minä synnyin, he eivät enää koskaan olleet oman elämänsä tärkeimpiä ihmisiä. Minä olin. Tämä kaiketi on se, mitä vanhemmuutta toivovat odottavatkin - saada jotain, joka on tärkeämpää, kuin mikään muu. Ja tämä on se asia, mitä minä nimenomaan en missään tapauksessa halua kokea.

En halua, että kukaan ihminen on minusta riippuvainen. En halua olla vastuussa kenenkään muun elämästä. En koskaan.

Lapsettomuus on pieni tragedia myös niille, jotka valitsevat sen itse. Se on valinta, joka tekee ihmisestä ulkopuolisen, riisuu hänet omasta sukupuolestaan. Vaikka vanhemmuus on minulle merkityksetön asia, ympärilläni olevat ihmiset ja heidän ajatuksensa ovat minulle tärkeitä. Joskus minä itken lapsettomuuttani niin, että tunnen pakahtuvani. Joskus toivon, että haluaisin lapsen, enemmän kuin mitään muuta. Ehkä silloin minä kelpaisin.

Ennen niin juoksevat aamut ovat muuttuneet tahmeammiksi. Tämä aamu oli suorastaan kiinteä, lusikalla purkista kaivettavaa tahdasta.

Kun herätyskello soi, ensimmäinen ajatukseni oli: "Ei saatana." 

Sytytin valoja, laitoin kahvin tippumaan, heitin ykkösryhmän pihalle aamuvahtiin. Join kirkasvalolampun ääressä ensimmäisen kupillisen. Mietin, mihin helvettiin minun iloni on kadonnut. Se, kun ilahtuu lempikahvikupin painosta etusormikoukussa, tai jää katsomaan, kuinka jokin selittämätön ilmavirta soittelee hämähäkinseittiä. Tai se, kun kumisaappaat maiskahtavat mutaisella pellolla, ja se ääni alkaa naurattaa. Mihin se ilo on kadonnut, ja miksi? Ja miksi minä en ole huomannut ajoissa, että se on katoamassa?

Päivät ovat jo pitkään olleet laskuhumalaa, jonka horjuttamana vain odottaa kaatumista uneen ja seuraavan päivän pahanmakuista aamua. Kyllähän minä, jumalauta, osaan elää - olen riippunut tokiolaisen salaklubin katosta hamppuköysissä; olen seisonut rinkka selässä syvällä erämaassa ja katsonut karhua silmiin; olen tunkeutunut myrskyltä suojaan vesiputouksen takana olevaan luolaan ja tehnyt tulen. Olen viettänyt viikkokausia puutarhassani, hoitanut kasveja, polttanut risuja, haravoinut lehtiä, tehnyt polttopuita, nauttinut yksinkertaisesta työstä, pienistä asioista, hiljaisuudesta. Elämisen syvä tyydytys ja onni on ollut minun, ja se on ollut riippumatonta kaikesta ulkoisesta, ja olen kuvitellut, että onnellisuus on syntymälahja, mieleni laki.

Minä olen mennyt rikki, olen epäkunnossa. En ole edes pudonnut mistään, kukaan ei ole rikkonut minua, mitään pahaa ei ole tapahtunut. Olen traumoista ja kliinisestä masennuksesta vapaa, elämäni puitteet vastaavat suuria unelmiani, ja resurssini ovat hieman, mutta ei kovin paljoa enemmän kuin riittävät.

Koen voimakasta syyllisyyttä tyytymättömyydestäni. Läheiseni sairastuvat, menettävät, eroavat, riippuvat oman jaksamisensa rajoilla, ja minä istun terveellä perseelläni keskellä toimivaa elämääni ja murjotan.

Ja muistelen niitä aamuja, jotka olivat tahmeita oikealla tavalla.

Tänä aamuna tuomioni tuntui jotenkin erityisen pahalta.

Olen elänyt lähes täydellisessä selibaatissa noin kaksi vuotta. Ne muutamat, hetkelliset armopalat laimenevat olemattomiin jokaisen jätetyn katseen, väistetyn kosketuksen, jokaisen uuden suudelmattoman päivän myötä. Elän täydellisessä seksuaalisfyysisessä deprivaatiossa - mieheni ei edes katsoa minua kohti, eikä se ole edes mielenosoitus, vaan neutraali tila. Olen yrittänyt olla kuin lapsi, jaksaa uskoa, ottaa jokaisen päivän aina uutena, koskettaa ohimennen tai vähemmän ohimennen, kertoa, kuinka paljon pidän hänen ruumiistaan. Pitää huolta itsestäni, pukeutua kauniisiin vaatteisiin. Olla painostamatta. Minulta alkaa usko loppua.

Miksi me emme puhu tästä? Minä olen yrittänyt, sitten olen puhunut yksin. Olen yrittänyt antaa tilaa sanoille, olla hiljaa, kuunnella. Olen nyt kuunnellut hiljaisuutta pitkään.

Miksi en tee itse aloitetta? Se on kuin hyväilisi tiiliseinää. Hän ei tartu minuun, hän ei katso minuun. Ennen kuin seksielämämme kuoli kokonaan, yritin elvyttää sitä antamalla loputtomasti ilman mitään odotuksia. Se tie kylmeni nopeasti - minä tarvitsen miehen, joka tekee edes jotain. Edes räpäyttää silmiään. 

Miksi emme eroa? Ehkä eroammekin. Talo pitää minut tässä suhteessa, koti, josta en ole valmis luopumaan. Olen menettänyt kotini lähes väkivaltaisesti aikanaan, ja ajatus sen tapahtumisesta taas saa minut täysin kauhun valtaan. En halua menettää kotiani, koska haluan enemmän seksiä. Ajatus on kohtuuton.

Minulle normaali tahti olisi joka päivä tai ainakin kerran viikossa. En näe mitään epänormaalia siinäkään, että libidon rytmi olisi toisella kerran tai kaksi kuussa. Mutta ei se voi olla ei koskaan. Kerran, kaksi vuodessa, jos sitäkään. Ja sitä, että minä olen hänelle yhtä seksuaalinen olento kuin sisko, en voi hyväksyä mitenkään.

Tavanomaisuudesta ei voi olla kyse, eikä liiallisesta erikoisuuksien tavoittelusta, ei painostamisesta tai välinpitämättömyydestä. Impotenssista ei ole kyse, eikä kyse myöskään ole oikeasti siitä, etteikö mies tarvitsisi nautintoja. Alastonsuomi on hyvin edustettuna sivuhistoriassa, mikä on vain positiivista - minä en pelkää pornoa, ja käytän sitä itsekin. En ole lihonut tai laihtunut tai tehnyt lapsia tai aborttia tai alkanut syödä valkosipulia liikaa tai röyhtäillä.

Toivoisin, että selviäisi, että hänellä on joku toinen, vaikka se olisi ajankäytöllisesti oikeastaan mahdotonta. Ehkä hän on oikeasti homo. Kumpaakaan en voi kysyä, en mitenkään. En mitenkään.

Tänään minä olen loukussa.

Tämä blogi on minun hiekkalaatikkoleikkini. Märkää hiekkaa lapioidaan innolla muovisankoon, taputellaan huolellisesti tiiviiksi, sitten suoritetaan se vaikein vaihe - keikaus. Onnistuneen keikauksen jälkeen hakataan rytmikkäästi sangon pohjaa messuten: "Älä tule paha kakku, tule hyvä kak-KU!"

Minulla on keikaus tekemättä.

Tämä on kuivaharjoittelua: tyhjä sanko nurin, kumeaa paukutusta. Sanoja, joilla rohkaisen itseäni lapioimaan. Sanoilla ei ole väliä kakun onnistumisen suhteen, vain hiekan kosteudella on, ja sen tiiviydellä, lapion nakutuksella, joka irrottaa kakun muotistaan. Silti minä uskon sanoihin enemmän kuin tekoihin, ja uskon ihmisiin enemmän kuin pitäisi. Ehkä kukaan ei seuraa leikkiäni, olen puistossa yksin. Ehkä tästä blogista tulee suurmenestys!

Suurin syy pakolle kirjoittaa, perustaa tämä blogi, olen minä itse - ei huono parisuhteeni, ei vapaaehtoinen lapsettomuuteni, jota mieheni ei hyväksy, eivät kriisini, koirani tai kuntoiluni. Ellen ala nyt kirjoittaa, hylkään itseni. Teen eroa monista asioista tällä hetkellä, ja riipun yhä tiukemmin toisissa.

Muutokset ovat tuskallisia kuin pieni kuolema, ja siten olen nimennyt itseni. Minun on oltava Pieni Kuolema, tultava itse muutokseksi.

Jonkin on muututtava nyt, ja minä aloitan siitä, että alan taas kirjoittaa. Jos luit tämän, toivota minut tervetulleeksi.

Jooko?