Kysymyksiä, joita en ymmärrä. En ymmärrä niiden sisältöä, enkä ymmärrä niiden kysymistä.

"Mikset sinä halua lapsia?"

Tämä on kysymys, johon odotetaan vastausta, joka kertoisi kysyjälle, että vastaaja on viallinen, kehittymätön tai sairas. Nyt minä vastaan: en halua lapsia, enkä ole erityisen vimmaisesti haluamatta. Asia on minulle yhdentekevä, se ei ole koskaan kuulunut luonnollisena osana siihen valtavaan valinnanmahdollisuuksien joukkoon, jonka koen minulla olleen ja olevan. Ei lasta voi tehdä haluamatta, eikä lasta voi alkaa haluta päättämällä niin. Lasten haluaminen tai haluamattomuus ei ole asia, mitä edes pitäisi yrittää muuttaa. Se vain on. Joudun jatkuvasti tämän asian kanssa vastakkain, vaikka se ei ole minulle merkityksellinen. Joillekin se tuntuu olevan, jopa merkityksellisin kaikista, ja heidän mielestään sen tulisi olla sitä kaikille.

"Inhoatko sinä lapsia?"

Tämä on kysymys, jonka loukkaavuus on omaa luokkaansa, etenkin pyrähtäessään ilmoille minut tuntevan ihmisen huulilta. Miksi inhoaisin ihmisiä heidän ikänsä perusteella, kun en tee sitä rodun, kansallisuuden, vakaumuksen, varallisuuden tai minkään muunkaan sellaisen perusteella? Lapset eivät ole mikään homogeeninen joukko, vaan he ovat elämänsä alussa olevia ihmisiä, sellaisenaan arvokkaita olentoja, avuttomuudessaan suojeltavia, suojattomuudessaan rakastettavia. Osa varhaiseen ikäkauteen liittyvistä asioista aiheuttaa minussa vastenmielisyyttä, mutta eivät nuo pienet ihmiset itse. Joka ikisen hädässä olevan pienen ihmisolennon puolesta antaisin epäröimättä henkeni.

"Olethan sinä itsekin ollut lapsi."

Tämä on outo ja tarpeeton toteamus, jolla on tuomitsevan kysyvä luonne. En ymmärrä, mitä sillä yritetään sanoa. En viihtynyt lasten seurassa edes silloin, kun olin itse lapsi. En ymmärtänyt, miten joululahjaksi saamallani vauvanukella olisi tarkoitus leikkiä. En koskaan ollut mukana hoitamassa pikkusiskoani, odotin vain, että hän kasvaa riittävän isoksi kävelläkseen, puhuakseen. Kotileikit olivat minulle aivan hepreaa - en voinut mitenkään käsittää, miksi kukaan haluaisi leikkiä isiä ja äitiä, kokkaamista ja vauvanhoitoa, kun voisi leikkiä Tarzania tai maailmanympärimatkaa. Opin varhain arvostamaan omaa tilaani ja rauhaani. Ihmettelin, kun aikuiset yrittivät saada minua hakemaan naapurin tyttöä leikkimään, jotta minun ei tarvitsisi olla yksin. Minähän halusin olla yksin, se oli riemukas valinta, ei syrjinnän tai sulkeutuneisuuden aiheuttama pakko.

"Eikö sinusta tunnu pahalta, ettei mitään jää jäljelle?"

Kun minä kuolen, minusta ei enää tunnu pahalta mikään. Maailma jo huutaa taakkansa alla. En ole koskaan kokenut tarvetta siirtää osaa itsestäni eteenpäin, jatkaa sukuani. Voin jättää jälkeeni osan minua itseäni, kirjoittaa vaikka kirjan tai maalata taulun, jos alan kokea tarvetta säilyä kuolemani jälkeen. Lapsi on oma persoonansa ja ihmisensä, ei hän ole pala vanhemmistaan. Olen pian lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä, enkä ole koskaan tuntenut mitään biologista, primitiivistä tarvetta saada lasta.

"Etkö halua kokea äitiyttä?"

Olen nähnyt läheltä sen suunnattoman onnen ja täyttymyksen, kun ystäväni ovat saaneet lapsensa, ja se on ihana asia. Uskon, että sitä rakkautta, jota tuntee lastaan kohtaan, ei ylitä mikään. Sitä ei voi ymmärtää, ellei ole omia lapsia. Vanhempieni lapsena koen sen rakkauden, jota he minua kohtaan tuntevat. He antavat kaiken, mitä heillä on. He luopuvat kaikesta, mitä heillä on. He uhraavat kaiken, mitä heillä on, jos minä sitä tarvitsen. Minun onneni on heidän onnensa, minun tuskani heidän tuskaansa. Sen jälkeen, kun minä synnyin, he eivät enää koskaan olleet oman elämänsä tärkeimpiä ihmisiä. Minä olin. Tämä kaiketi on se, mitä vanhemmuutta toivovat odottavatkin - saada jotain, joka on tärkeämpää, kuin mikään muu. Ja tämä on se asia, mitä minä nimenomaan en missään tapauksessa halua kokea.

En halua, että kukaan ihminen on minusta riippuvainen. En halua olla vastuussa kenenkään muun elämästä. En koskaan.

Lapsettomuus on pieni tragedia myös niille, jotka valitsevat sen itse. Se on valinta, joka tekee ihmisestä ulkopuolisen, riisuu hänet omasta sukupuolestaan. Vaikka vanhemmuus on minulle merkityksetön asia, ympärilläni olevat ihmiset ja heidän ajatuksensa ovat minulle tärkeitä. Joskus minä itken lapsettomuuttani niin, että tunnen pakahtuvani. Joskus toivon, että haluaisin lapsen, enemmän kuin mitään muuta. Ehkä silloin minä kelpaisin.